MamuKoponen

Demokratia on rikki

Poliitikot Barack Obamasta Alexander Stubbiin ovat vuorotellen kertoneet "Politiikan olevan rikki". En tietenkään voi heidän puolestaan kertoa mitä kukin sillä tarkoittaa, mutta kuulostaa pahalta. Itse olen kuitenkin enemmän huolestunut ja mieleni pahoittanut demokratiavajeesta, joka eri päätöksenteon tasoilla näyttäisi vallitsevan. Onko demokratiakin mennyt rikki?  

Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista, että vaalilupauksien pettämistä tapahtuu varsin suurissa määrin, kun otetaan huomioon kuinka kyseiseen toimintaan yleisesti suhtaudutaan ja puututaan. Kun koulutuslupaus tai mikä muu tahansa vastaava kääntyy päälaelleen, tuumataan hauskasti, että "kepu pettää aina" ja asia on sillä selvä. Seuraavien vaalien jälkeen pääministeripuolue on kokoomus sitten taas keskusta ja sillä hyvä. Homma jatkuu kaikkien tietäessä, että poliitikon epärehellisyys ikään kuin kuuluu siihen hommaan. 

Eihän kansanedustajan mandaatti kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että edustaja on läpimenon jälkeen valtuutettu tekemään mitä nyt mieleen milloinkin juolahtaa. Kansanedustaja saa äänestäjältään valtuutuksen ajaa lupaamiaan asioita ja arvoja.     

Esimerkiksi monessa Yhdysvaltain osavaltiossa on käytössä recall-menetelmäksi kutsuttu käytäntö, jonka avulla kansalaiset voivat kerätä kansalaisadressin, joka tarpeeksi nimiä saatuaan johtaa äänestykseen aiemmin vaaleissa valitun edustajan erottamiseksi. Tämänkaltainen menettely on yksi esimerkki keinoista tuoda edustajille jonkinlaista tulosvastuullisuuden vaatimusta yksinkertaisesti pitää sanansa.

Voisimme toki soveltaa tätä uutta "työnäyte"-nimistä neronleimausta myös kansanedustajan työhön. Ihan kokeiluna vaan. Eihän se suinkaan ole palkatonta pakkotyötä, vaan vapaaehtoista työpanoksen tarjoamista, työnantajan päästessä arvioimaan onko työntekijästä hommaan vai ei. Näin uudistusta kuvaili työministerimme Jari Lindström.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma demokratiaan ja sen vajaukseen on puolueiden tarjoamien vaihtoehtojen määrä, tai oikeammin niiden puute. Hyvänä esimerkkinä käyvät vuoden 2015 vaalit. Suomen talous oli yksi Euroopan hitaimmin kasvavia talouksia, joten talouspolitiikan linjan valinnan olisi voinut kuvitella aiheuttavan suuria näkemyseroja. Eipä aiheuttanut. Kaikki suuret puolueet olivat yksimielisiä, että leikkauksien linja on oikea ja sitä on jatkettava, vaikka jopa IMF varoitti leikkauksien syventävän lamaa vähentämättä valtion velkaantumista. Leikata silti päätettiin yksimielisesti ja talouden asiantuntijoina esiintyneet pankkien ekonomistit olivat innoissaan.    

Emme siis päässeet äänestämään talouspolitiikan linjasta. Myös leikkausten kohdentaminen meni  siis päinvastoin mitä ennen vaaleja luvattiin, lupausten kääntyessä päälaelleen ja leikkurin osuessa muun muassa siihen koulutukseen. Eli lopulta emme oikeastaan äänestäneet siitäkään. Noh äänestämään sentään päästiin, ja jos ei käytä äänioikeuttaan niin sitten ei voi kyllä mistään valittaakaan! Näinhän se on ja olla pitää. 

Ja mitäs sitä tuloksista valittamaankaan, kun lähtökohtaisestikaan vaihtoehtoja ei juuri ollut. Pohjois-Koreassa ei kukaan valita mistään, kun ei paremmasta tiedä. Jos sielläkin vaihtuisi neljän vuoden välein valtaa pitävä puolue, joka kuitenkin ajaisi samansisältöistä politiikkaa, kutsuisimmeko me sitä kenties demokratiaksi?    

Hyvä esimerkki demokratiavajeesta on tietenkin myös Euroopan Unionin ja Yhdysvaltain välille neuvoteltava vapaakauppasopimus (TTIP). Demokratian näkökulmasta huomionarvoista on ennen kaikkea prosessi, jolla neuvotteluja on viety eteenpäin. Neuvotteluiden sisältö on pääosin pidetty salassa, ja tietoa on tihkunut julkisuuteen vain vuotojen sekä komission hajanaisten tiedotteiden ja vastahakoisten paljastusten kautta.    

Huomionarvoista on toki myös se, että Euroopan Unionin edustajana neuvotteluja käy Euroopan komissio. Euroopan komission ainuttakaan jäsentä, eli komissaaria ei ole valittu demokraattisin keinoin, toisin sanoen vaaleilla. Komissaarin ei siis tarvitse edes luvata mitään ennen vaaleja. Ja kun ei ole luvattu mitään, ei ole myöskään lupausta jota noudattaa tai no, pettää. Toinen tässä mielessä vastaavanlainen elin on Euroopan keskuspankin hallitus.     

Laajennetaan mittakaavaa vielä hieman. Sveitsiläispankki Credit Suissen viime vuoden lopulla julkaiseman Global Wealth 2015 -raportin mukaan rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet koko maailman varallisuudesta samaan aikaan kun maailman köyhempi puolikas omistaa kokonaisvarallisuudesta yhteensä alle prosentin.  

Tuloeroja ja niiden suuruuden oikeudenmukaisuutta voi toki vakuuttavasti perustella monella tapaa. Luulen kuitenkin, ettei tämänkaltainen tilanne ole suurimman osan käsitys oikeudenmukaisesta tulonjaosta. En usko, että edes silloin vaikka ajattelisi maailmaan tulevan lisäarvon olevan puhtaasti seurausta yrittäjien riskistä, jolloin he ovat tulonsa ansainneet, eivätkä ole mitään velkaa yhteiskunnalle. Kaikilla maailman ihmisillä kun ei yksinkertaisesti ole yhtäläiset mahdollisuudet saavuttaa samoja asioita. 

Eikö demokratian tulisi tässä puuttua peliin ja muuttaa tilanne enemmistön mielen mukaiseksi? Näin voisi kuvitella, mutta esimerkiksi Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston päätöksentekoprosessit ovat yllättäen niin ikään demokratiasta varsin kaukana. Näitä laitoksia johdetaan kuin pörssiyhtiöitä äänivallan jakautuessa jäsenmaiden kesken kunkin maan rahoitusosuuden perusteella. Eniten valtaa on tietenkin rikkailla länsimailla, Yhdysvaltojen pitäessä piikkipaikkaa.  

Samalla logiikallahan Suomessa voitaisiin antaa äänivalta vaaleissa maksuosuuden mukaan. Siinähän ratkeaisi varmaan veronkierto-ongelmakin samalla kun rikkaat saisivat verorahoilleen vastinetta. Panamalaiset toimitusjohtajaruumiitkin pääsisivät lopulta haudan lepoon ilman omaisuuksien piilottelusta aiheutuvaa vaivaa. 

Winston Churchillin muistellaan sanoneen jotenkin näin: "Demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu".  

  

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän karikilpio kuva
Kari Kilpiö

Demokratian lisäksi myös ns. taloustiede ja politiikkakin on rikki. Käytäntö sen todistaa vakuuttavasti meillä ja maailmalla. Elämme maailmanlopun ja ahneuden tunnelmissa. Tunteet ja vääryys vallalla - järki ja ihmisyys narikassa.

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

Euroopassa on kaksi demokratiaa. Sveitsi ja brittien kuningaskunta.
Kansa saa asioistaan äänestää. Edustajistaan äänestäminen on toinen asia.

Käyttäjän karikilpio kuva
Kari Kilpiö

Piskuisen Suomen ainoa keino menestyä on saumaton yhteistyö ja yhteisvastuu maan asiosta. Jatkuva gallup- ja vaalikeskeinen ajattelu on yhteiskunnan menestymisen syöpä. Vain yhteispelillä ja yhteen hiileen puhaltamalla syntyy tulosta olipa kyse politiikasta, perheestä tai urheilusta.

Ihmeitten aika olisi, jos hallitus, oppositio ja työmarkkinajärjestöt pystyisivät saumattomaan ja vastuuntuntoiseen yhteistyöhön Suomen hyväksi.

Platon: "Demokratian heikkous on riitelevät puolueet" ja nykyään vielä korporaatiot sekametelisoppaa omin lisämaustein hämmentämässä. Ja mitä useampi kokki sitä huonompi soppa! Sitä nimitetään politikoinniksikin.

"Politikointi" on sitä huonompaa yhteisten asioiden hoitamista: Eli etuvertailu- ja intressipolitiikkaa, jolloin maan kokonaisetu jää paitsioon.
Demokraattisuus, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, kestävä kehitys ja maan etu jäävät sivuasiaksi yksilöedun, puolue-edun ja ay-edun mittelöissä.

Käyttäjän MamuKoponen kuva
Mamu Koponen

Niinpä! Itsekään en ole ollenkaan varma, ovatko esimerkiksi kuukausittain julkaistavat gallupmittaukset puolueiden kannatuksista lainkaan hyvä asia.

Keskustelua pidemmän tähtäimen tavoitteista ja suuremman mittaluokan ongelmista, kuten pakolaisvirroista tai ilmastonmuutoksesta, kuulee aivan liian vähän. Ehkä tällainen nollasummapelinä nähty valtapolitiikka ja -politikointi, niin puolue- kuin yksilötasolla, ovat ainakin osasyitä siihen.

Toinen seikka on varmasti myös se, että tällaiselle keskustelulle ei yksinkertaisesti ole oikein foorumeita esimerkiksi eduskunnassa. Päätökset tehdään maksimissaan hallituskausien pituisilla tähtäimillä, vaikka tietynlaiset ongelmat vaatisivat pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Ilman tällaista keskustelua, Suomi ikään kuin vain ajelehtii jonnekin vailla selkeää suuntaa.

Toimituksen poiminnat